Oli vuosi 1995 kun 9-vuotias Teemu poika laskeutui ensimmäistä kertaa Hakkarin liikuntahallin painonnostosalille. Salin hämyssä vastassa oli Lempääläläisen painonnoston grand old man, Matti Kitunen. Ensimmäisellä kerralla testailtiin liikkuvuuksia ja taidettiin tehdä jotain keskikroppatreeniäkin. Pieni poika hyväksyttiin treeniporukkaan mukaan ja Matista tulikin sitten ensimmäinen valmentajani. Yhteinen harrastaja-valmentajasuhde kestikin sitten kymmenisen vuotta. Luotto Matin osaamiseen oli jatkuvasti (ainakin lähes) 100%. Tuo äijä tietää ja minä kuuntelen, koska näin se menee, oli kantava ajatus. Autoritäärinen valmennussuhde oli laiskalle pojalle hyvä, ei tarvitse itse juuri miettiä ja päätään vaivata että miten ja mitä tehdä kun kaikki kerrotaan. Mitä sitä silloin suotta päätään vaivaamaan.
Oman valmennusuran myötä päätä on saanut sitten vaivata sen mitä ohimot sietää. Mikä sen mukavampaa. Varsinkin kun itse vielä treenaa ja saa itse itsellään kokeilla eri asioita treenien suhteen. Joitain kokeiluita saa vietyä omaan valmennukseen, ja toiset taas hylkää kun huomaa ettei panos-tuottosuhde ole kohdallaan. Kuten kaikki painonnostoa treenanneet tietävät, tapahtuu noston aikana muutamassa sekunnissa ääretön määrä asioita. Moni vasta-alkaja repii hermojaan kun ei vaan osu nosto kohilleen, vaikka tämä on jo ainakin neljäs treeni kun opetellaan tempaamaan.
Minä olen nostanut yli 25 vuotta ja vieläkin revin hermojani tämän suhteen. Olen verrannut (otetaan nyt esimerkiksi yksi liike) tempauksen opettelua ja sen mieltämistä television resoluutioon. Alkuun meillä on edessä vain yksi pikseli mitä tuijotetaan – Tempaus. Kun aikamme hinkataan toistoja sisään niin resoluutio tarkentuu ja meillä saattaakin olla jo kaksi pikseliä mitä katsotaan. Kellä mitäkin, mutta sanotaan nyt vaikka veto ja allemeno. Nyt kun meillä on kaksi pikseliä voidaan jo keskittyä näiden kahden pikselin yksittäiseen harjoittamiseen. Mikäli mieli on tarpeeksi utelias ja avoin sen suhteen josko tässä voisi olla vielä jotain mitä kehittää niin – POKS – saattaa käydä niin, että kuva taas tarkentuu ja pikseleitä syntyy lisää.
Kun resoluutio tarkentuu voidaan alkaa miettiä, että mitä pikseliä kehittämällä saataisiin koko kuva pelaamaan paremmin. Tämän myötä voidaan keskittyä johonkin tiettyyn pikseliin, etsiä jokin spesifi harjoite tai metodi millä saadaan kuva terävämmäksi. On taito sinänsä löytää oikeat pikselit mihin keskittyä. Mitkä ovat pikseleitä joissa yhdistyy periaate “pienimmällä työllä suurin tulos”?
Tämä pikseliajattelu saattaa siinä mielessä olla armoton, mutta myös vapauttava, että korjatessa jonkun pikselin huomataan että tuossa seuraavassa pikselissä onkin muuton lisää korjattavaa. Työ on loputon. Aina löytyy joku pikseli mitä hieromalla saadaan kuva terävämmäksi. Jokaisen meidän kuva samasta asiasta saattaa olla ja onkin erilainen. On aina mukava kuulla miten muut ajattelevat saman asian hieman tai kokonaan eri tavalla. Parhaassa tapauksessa tälläisissä tilanteissa saan jonkin uuden pikselin kuvaani tai ainakin tarkennettua jotain pikseliä. Näin yli 25 vuoden painonnostointoilun jälkeen on kiva huomata jonkun juuri aloittaneen nostajan tekevän sellaisen huomion mitä itse ei ole tullut ollenkaan ajatelleeksi.
Painonnoston kantilta ajatellen nostajalle on erittäin hyvä mikäli salilta löytyy valmentaja tai treenikavereita joiden kanssa saa tarkennettua omaa resoluutiota. Se ei kuitenkaan riitä, vaan ensiarvoisen tärkeää nostajalle on pitää omat tuntosarvet ylhäällä ja pyrkiä itse ymmärtämään mitä ja miten. Ei riitä että tekee mitä valmentaja sanoo. Tässä koitetaan terävöittää sinun kuvaasi, ei matkia valmentajan pikselien sekamelskaa. Parhaassa tapauksessa valmentaja voi näyttää selkeän suunnan mihin kannattaa mennä, mutta vain nostaja itse voi aidosti terävöittää resoluutiotaan ja saada pikselimössöstään aikaan mestariteoksen.