Heitetään tavoitteet romukoppaan

Kuten joku terävän huomiokyvyn omaava on saattanut huomata olen viime aikoina innostunut jonkin verran kirjoista. On niin kamalan monia aiheita mitkä kiinnostaa, ja toisaalta taas kirjat ovat esim. divareissa todella halpoja. Jo näistä syistä tämä on sekä budjetille, että mielenkiinnolle oikein oiva harrastus. Olen myös tullut huomaamaan, että todella monesta kirjasta saa eväitä vaikkapa omaan työhön ja harrastukseen, riippumatta siitä onko kirja suunnattu urheiluun tai ei. Urheilu kun on pääasiassa ihmisen tai ihmisten kanssa touhuamista, niin ei liene haitaksi koittaa ymmärtää miten ihminen saattaa toimia.

Jokin aika sitten luin Amerikkalaisen professori Peter M. Sengen kirjan Fift discipline – The art & Practice of learning organization. Kirja on kirjoitettu bisnesnäkökulmasta, mutta erityisesti eräs kohta resonoi urheilijaminän kanssa, ja alla oleva teksti onkin pitkälti epäsuoria tai suoria lainauksia kirjasta, sekä omaa mietiskelyä aiheen liittymisestä urheiluun.

Tässä urheilun parissa on ollut ja tullee olemaan monta asiaa mitä en ymmärrä. Sellaisia mitkä tuntuvat olevan “kaikkien tiedossa” ja “päivän selviä” asioita, mutta minulle ne vaan ei oikein aukene. Olen ehkä sillä(kin) tavalla hiukan tyhmempi kuin muut. Yksi näistä asioista on, ehkä tiedostamattani, ollut tavoitteiden asettaminen. Se ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun on ollut luennolla tai lukenut opasta menestyvän urheilijan rakentamisesta, missä tavotteiden asettaminen on nostettu tärkeäksi osaksi urheilijan kehitystä. Minulle tämä on ollut aina jotenkin etäinen konsepti. Piirretään numerot taululle mitä tavoitellaan, tai visualisoidaan mitali mieleen. En tiä. Ei tu mitää.

Tässä vaiheessa blogia voi vaikuttaa siltä, että alkaa iso pyörä vispata, mutta koita pysyä kärryillä. Lupaan tämän jotenkin vielä liittyvän käsiteltävään aiheeseen.

Ohessa on linkki elokuvan Spartacus (1960) lopussa olevaan kohtaukseen, missä Rooman ajan orjat ovat nousseet kapinaan. Kapinoitsijat ovat lyöneet sortajansa jo useamman kerran, mutta lopulta Roomalaisten ylivoima on liikaa ja kapinoitsijat (ne joita ei ole tapettu) on saarrettu ja vangittu. Kapinoitsijoita on johtanut orja nimeltä Spartacus (Kirk Douglas). Video -> https://www.youtube.com/watch?v=FKCmyiljKo0&ab_channel=Movieclips.

Tässä klipissä orjilla oli selvä yhteinen visio – vapaus. Ei yhteistä tavoitetta, vapaus. Siinä on ero. Visio on jotain suurempaa. Tässä edellä mainitussa tapauksessa visio oli niin suuri ja merkityksellinen, että ennemmin luopuu hengestään kuin visiosta. Huomattavaa myös on, että orjat olivat lojaaleita visiolle, eivät miehelle nimeltä Spartacus. Jos tässä olis ollut kyseessä tavoite, niin joku olisi heti osoittanut sormella, että tuossa se äijän perkele istuu.

Visio on siis jotain enemmän kuin pelkkä idea tai tavoite. Jos minulla on jokin tavoite niin silloin toimin kyllä tavoitteen mukaan. Kun kirjassa lukee, että tavoitteen saavutat kun teet stepit yksi, kaksi ja kolme. Siispä toimin vaatimusten mukaan. Visio sen sijaan on paljon kokonaisvaltaisempi, paljon sitouttavampi kuin tavoite. Visio on enemmän vahva tunne kuin numero taululla tai mielikuva mitalista.

Tässä visio johon varmasti moni ikäiseni, vuoden 1991 pikkupoika voi samaistua -> https://youtu.be/hmmjpBwA_ws
Videolla ollutta voittoheittoa ja tuuletusta käytiin läpi vähän monessa eri kotitaloudessa tuohon aikaan. Vuonna -95 Leijonien MM-kullan jälkeen naapuritontin kiekkokentällä oltiin Juteja ja Helmisiä. Siinä on visiointia aidoimmillaan. Yksikään leppäkeihäs tai 4-1 tuuletus ei olisi mukuloiden toimesta tullut todeksi jos ei olisi kykyä visualisoida itseään niihin tiloihin mitä televisiossa näki. Yksinkertaisimmillaan visio vastaa kysymykseen mitä haluan/halutaan luoda. Hyvä myös muistaa että visio voi muuttua.

Tästä päästäänkin siihen miten tärkeää on omata ihan aidosti ja oikeasti oma visio. Aidosti oma visio meinaa sitä, mikä todella on itselle merkityksellistä ja tärkeää.

Stereotyyppisessä urheilija – valmentaja suhteessa urheilija on nuori ja valmentaja ainakin pari sukupolvea vanhempi. Urheilija saa ympäristöstään paljon vaikutteita, ei vähiten (ehkä) erilaisen arvomaailman omaavalta valmentajaltaan. Urheilun ja kilvoittelun perusidea toisten voittamisesta vaikuttaa nuoreen urheilijaan siinä missä valmentajan ja ympäristön suhtautuminen asioihin ylipäätään. Sitten tulee hetki kun leirin luennolla kerrotaan että nyt on aika asettaa teille tavoitteet.

Ja tämä on se hetki kun pikku-ukko olkapäällä kertoo, että tälläisiä tavotteiden tulee olla. Pitää olla tavoite tulokselle ja tavoite menestymiselle. Ne on niitä kunnon tavotteita (kuten urheilija luulee ympäristön odottavan). Ja tämä on se hetki kun homma menee puihin mikäli tavotteiksi asetetaan sellaiset tavoitteet joiden luullaan edustavan kunnollisia ja oikeita tavotteita, eikä sitä mitä aidosti ja oikeasti itse haluaisi.

Vision aitous itselle on kaikki kaikessa. Vain aidosti itselle merkityksellisen vision avulla saavutetaan tila missä fokus ja energia keskittyy vision tavoitteluun. Tästä tilasta voidaan käyttää tuottavan oppimisen tilan nimeä. Kun visio on tarpeeksi merkityksellinen siirtyy fokus ja energia automaattisesti asioihin jotka auttavat paneutumaan asioihin 24/7 niin että pääset lähemmäs visiota. Kun paneudut asioihin opit. Kun opit asioita jotka vievät sinua lähemmäs visiotasi on oppiminen tuottavaa.

Jos meillä on pelkkä tavoite, niin silloin mennään askel askeleelta juuri kuin lapussa lukee, mutta silloin luova uteliaisuus ja kiinnostus visiota kohti vieviä asioita kohtaan puuttuu. Puuttuu tuottavan oppimisen tila. Näin ollen visio antaa pohjavireen kaikelle tekemiselle.

Jos tästä tekstistä jollekin nuorelle urheilijalle jotain haluaisin jäävän päähän niin se olisi jotain seuraavan tyyppistä. On ihan ok jos on erilaiset tavoitteet kuin muilla, ja ihan ok jos ne ei ole muiden mielestä kunnollisia tavotteita. Kunhan ne omasta mielestä on tavoittelemisen arvoisia asioita. Jos jotain asioita kannattaa tavoitella, niin sellasia joita omasta mielestä ihan aidosti kannattaa tavoitella. Joskus sitä voi vaikka ihan hetken miettiä, että mitäs mää oikeesti tässä haluan.

Kuten sata vuotta sitten rap-artisteilla oli tapana sanoa, Keep it real.

Painonnostajan tulosvastuu

Onpas mukava kirjoittaa blogitekstiä iloisissa merkeissä. Viikonloppuna kilpailluissa painonnoston SM-kisoissa onnistuin omalta osaltani varsin hyvin ja kotiin tuomisina olivat niin tempauksen, työnnön kuin yhteistuloksenkin mestaruusmitalit. Voittamista enemmän ilahdutti kuitenkin paluu ennätystulosten äärelle. Tempaustulos 156 kiloa oli uusi kisaennätys ja viimeisen työnnön 203 kiloa olisi onnistuessaan ollut myös uusi kisaennätys. Se valitettavasti hylättiin tuomariäänin 2-1, mutta tästä huolimatta olen hyvin tyytyväinen paluusta yli 200 työntöihin.
Hyvä tulos SM-kisoissa oikeuttaa myös lähtemään 16. arvokilpailuihini kun Romania järjestää EM-kilpailut pääsiäisenä.

Kiitos videosta Tero Tuohenmaalle. Jos on tarve laadukkaille filminpätkille niin kannattaa ottaa yhteys Tepiin.

 

Ilo hyvästä tuloksesta oli sitä suurempi koska vuosi 2017 alkoi kankeasti. Olin kokeillut erialisia harjoitusmetodeita, mutta sain todeta etteivät ne toimineet odotetulla tavalla. Tulos alkoi pudota kovasta treenistä huolimatta. Kevään EM-kisojen jälkeen päätin harjoittelussa palata enemmän vanhoihin systeemeihin millä oli aiemmin saatu tulosta aikaan. Hauska olikin huomata että vanhat systeemit alkoivat tuottaa tulosta. Vaikka alkutalven MM-kisoissa jäinkin ilman tulosta, niin tunsin kropassa että kehitystä on tapahtunut. Kun viikonloppuna SM-kilpailu onnistui lähes 100% suunnitelman mukaan oli ilo huomata työn kantavan hedelmää.

 

Harjoittelun säätämisessä on monia tulokseen vaikuttavia seikkoja. Iso asia on tietysti mitä tehdään, mutta vähintään yhtä iso asia on miten tehdään. Vaikka saisi painonnostojumalilta maailman parhaan painonnosto-ohjelman missä kerrotaan mitä milloinkin tulee tehdä, niin tulosta ei tulekaan jos et tiedä miten ohjelmoidut asiat pitää tehdä. Tässä astuukin esiin urheilijan oma tuntemus. Miten saan tästä harjoituksesta mahdollisimman suuren hyödyn? Tätä pohdintaa ei voi kukaan tehdä urheilijan puolesta. Valmentaja voi antaa siihen työkaluja, mutta vastuu suorituksesta on aina urheilijalla.

 

Vastuu omasta suorituksesta ja toiminnasta on asia jota olen pohtinut pajon viime aikoina. Vähän turhan usein vastuu huonosta suorituksesta kipataan kipeälle selälle, jäykille olkapäille, flunssalle, huonoille harjoitusolosuhteille tai kun ei ollut sitä ja oli liikaa tätä ja kaverikin teki mitä sattu, ynnä paha mieli tuli kesällä jne. Vastuu suorituksesta ei siis ollut minulla vaan jollain minun ulkopuolisella tekijällä. Miten on mahdollista tehdä asiat oikeasti hyvin jos ei ole itse siitä asiasta vastuussa?


Vastuun voi ulkoistaa mm. edellä mainituilla tavoilla, mutta jos sen tekee päivästä toiseen niin ei saa nauttia myöskään vastuun tuomista positiivisista puolista. ”Minä olin vastuussa tästä, tein sen mahdollisimman hyvin, onnistuin!” Mikä vapauttava tunne onkaan kun tajuaa että on vastuussa omasta toiminnastaan. Kun olen vastuussa toiminnastani niin sehän tarkoittaa sitä, että ulkopuolisilla tekijöillä on aina vähemmän vaikutusta minun onnistumiseeni. Siispä kertoimet sille, että saavutan tavoitteeni kavavat räjähdysmäisesti.

 

Näillä ajatuksilla eteen päin.

 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!
Teemu Roininen