Olkaa hyvä ja poistukaa, nämä ovat painonnostokilpailut

“Oi aikoja, oi tapoja!” huusi jo antiikin Roomassa joku kekkuli. Ja hyvä että huusi, niin pääsee sitten pari vuosituhatta myöhemmin plagioimaan kaverin juttuja. Sitä meinaan jos olisi kukaan muutama vuosi sitten ihan totisella naamalla väittänyt, että painonnostokilpailuissa tulee aika jolloin kuuluttaja kehottaa ylimääräisiä katsojia poistumaan katsomosta, olisi väittämän esittänyttä kaveria pidetty viri viri tööttööt sarjan kaverina. Vaan ajat ne muuttuu.

Tänään (21.11.2020) kisattiin Nääshallilla seurajoukkueiden SM-kilpailut. Kisassa nähtiin mm. useampiakin junnujen SE-tuloksia, sekä paljonkin henkilökohtaisia ennätyksiä. Mahtava homma ja vallitsevissa olosuhteissa hyvin järjestetyt kilpailut. Sen enempää en ala kisaa perkaamaan, kisan pääsee näkemään tuolta ->

Mestarijoukkue tuli Rovaniemeltä (OAK), kuin myös kaksi muuta finaalissa nostanutta joukkuetta. Pohjosten porukoiden seurana oli joukkue Turusta ja Tampereelta. Kotia päin ajellessa pani pohdituttamaan, että mikä näissä finaalijoukkueissa olisi suurin yhdistävä tekijä? Mikä asia nostaa vuodesta toiseen samoja porukoita parhaiden seurojen pallille?

Jotenkin päädyin lopputulemaan, että näissä seuroissa on per porukka useampia sellaisia henkilöitä valmennus- ja seuratoiminnassa mukana, jotka ovat vuosia käyttäneet viikottain ison tuntimäärän salilla touhuamassa joukkueen eteen. Ilman isompia lomia, kesät talvet. Tällaisia lajin eteen puurtajia, kuten Niemen Pekka jossain mainitsi, painonnostoa eläviä, löytyy näistä jokaisesta seurasta enemmän kuin yksi. Monesta pienemmästä seurastahan saattaa löytyä yksi tällainen kaveri, mutta se ei vielä tunnu joukkuetta mestaruussarjatasolle vievän. Tarvitaan useampia. Kaikilla meillä tuntuu kuitenkin olevan sama määrä tunteja vuorokaudessa, ja määräänsä enempää ei kukaan pysty tekemään.

Huomion arvoista on myös se, että monella näistä, joskus näkymättömänkin työn tekijöistä, painonnoston parissa toimimista ei lasketa vuosissa vaan vuosikymmenissä. Tästähän kertyy jo sellainen kokemuspankki mistä joukkue saa aivan huomaamattaan ammentaa.
Kyllähän sitä vuoden pari on vaikka aidan seipäänä, mutta toimippa vuosikymmen tai pari painonnostoseurassa. Siitä pitää silloin jo oikeasti tykätä. Ja mikäpä siinä tykätessä kun painonnostoporukoissa suurin osa toimijoista tuppaa olemaan pirun mukavaa porukkaa.

Jos tässä haluaisi mestaruussarjan kestomenestyjäksi niin muuta ei tarvitse kuin tehdä perässä mitä nämä finaalijoukkueet ovat tehneet. Töitä, säännöllisesti, vuodesta toiseen. Siinä jo hyvä lähtökohta.

Kun on porukalla hoidettu tuo ensimmäinen kohta kuntoon niin voi vain todeta idolini Anita Hirvosen sanoin, “Ans kattoo ny“.

Vielä palatakseni siihen mistä kirjoitus lähti liikkeelle. Täytynee heittää muka viisas sanonta siitä, että pitäisi varoa mitä toivoo koska se voi toteutua. Se joka on joskus toivonut että painonnostokisoja nostetaan täydelle katsomolle saa mennä itseensä. Tänään koronarajoitusten ansioista katsomossa oli rajattu määrä paikkoja ja näin saatiin jokainen katsomon paikka täytettyä. Täysi katsomo painonnostokisoissa. Innolla odotan aikaa kun saadaan rajoitukset purettua ja päästään paiskaamaan kättä lähes puolillaan olevassa painonnoston kisakatsomossa.

Heitetään tavoitteet romukoppaan

Kuten joku terävän huomiokyvyn omaava on saattanut huomata olen viime aikoina innostunut jonkin verran kirjoista. On niin kamalan monia aiheita mitkä kiinnostaa, ja toisaalta taas kirjat ovat esim. divareissa todella halpoja. Jo näistä syistä tämä on sekä budjetille, että mielenkiinnolle oikein oiva harrastus. Olen myös tullut huomaamaan, että todella monesta kirjasta saa eväitä vaikkapa omaan työhön ja harrastukseen, riippumatta siitä onko kirja suunnattu urheiluun tai ei. Urheilu kun on pääasiassa ihmisen tai ihmisten kanssa touhuamista, niin ei liene haitaksi koittaa ymmärtää miten ihminen saattaa toimia.

Jokin aika sitten luin Amerikkalaisen professori Peter M. Sengen kirjan Fift discipline – The art & Practice of learning organization. Kirja on kirjoitettu bisnesnäkökulmasta, mutta erityisesti eräs kohta resonoi urheilijaminän kanssa, ja alla oleva teksti onkin pitkälti epäsuoria tai suoria lainauksia kirjasta, sekä omaa mietiskelyä aiheen liittymisestä urheiluun.

Tässä urheilun parissa on ollut ja tullee olemaan monta asiaa mitä en ymmärrä. Sellaisia mitkä tuntuvat olevan “kaikkien tiedossa” ja “päivän selviä” asioita, mutta minulle ne vaan ei oikein aukene. Olen ehkä sillä(kin) tavalla hiukan tyhmempi kuin muut. Yksi näistä asioista on, ehkä tiedostamattani, ollut tavoitteiden asettaminen. Se ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun on ollut luennolla tai lukenut opasta menestyvän urheilijan rakentamisesta, missä tavotteiden asettaminen on nostettu tärkeäksi osaksi urheilijan kehitystä. Minulle tämä on ollut aina jotenkin etäinen konsepti. Piirretään numerot taululle mitä tavoitellaan, tai visualisoidaan mitali mieleen. En tiä. Ei tu mitää.

Tässä vaiheessa blogia voi vaikuttaa siltä, että alkaa iso pyörä vispata, mutta koita pysyä kärryillä. Lupaan tämän jotenkin vielä liittyvän käsiteltävään aiheeseen.

Ohessa on linkki elokuvan Spartacus (1960) lopussa olevaan kohtaukseen, missä Rooman ajan orjat ovat nousseet kapinaan. Kapinoitsijat ovat lyöneet sortajansa jo useamman kerran, mutta lopulta Roomalaisten ylivoima on liikaa ja kapinoitsijat (ne joita ei ole tapettu) on saarrettu ja vangittu. Kapinoitsijoita on johtanut orja nimeltä Spartacus (Kirk Douglas). Video -> https://www.youtube.com/watch?v=FKCmyiljKo0&ab_channel=Movieclips.

Tässä klipissä orjilla oli selvä yhteinen visio – vapaus. Ei yhteistä tavoitetta, vapaus. Siinä on ero. Visio on jotain suurempaa. Tässä edellä mainitussa tapauksessa visio oli niin suuri ja merkityksellinen, että ennemmin luopuu hengestään kuin visiosta. Huomattavaa myös on, että orjat olivat lojaaleita visiolle, eivät miehelle nimeltä Spartacus. Jos tässä olis ollut kyseessä tavoite, niin joku olisi heti osoittanut sormella, että tuossa se äijän perkele istuu.

Visio on siis jotain enemmän kuin pelkkä idea tai tavoite. Jos minulla on jokin tavoite niin silloin toimin kyllä tavoitteen mukaan. Kun kirjassa lukee, että tavoitteen saavutat kun teet stepit yksi, kaksi ja kolme. Siispä toimin vaatimusten mukaan. Visio sen sijaan on paljon kokonaisvaltaisempi, paljon sitouttavampi kuin tavoite. Visio on enemmän vahva tunne kuin numero taululla tai mielikuva mitalista.

Tässä visio johon varmasti moni ikäiseni, vuoden 1991 pikkupoika voi samaistua -> https://youtu.be/hmmjpBwA_ws
Videolla ollutta voittoheittoa ja tuuletusta käytiin läpi vähän monessa eri kotitaloudessa tuohon aikaan. Vuonna -95 Leijonien MM-kullan jälkeen naapuritontin kiekkokentällä oltiin Juteja ja Helmisiä. Siinä on visiointia aidoimmillaan. Yksikään leppäkeihäs tai 4-1 tuuletus ei olisi mukuloiden toimesta tullut todeksi jos ei olisi kykyä visualisoida itseään niihin tiloihin mitä televisiossa näki. Yksinkertaisimmillaan visio vastaa kysymykseen mitä haluan/halutaan luoda. Hyvä myös muistaa että visio voi muuttua.

Tästä päästäänkin siihen miten tärkeää on omata ihan aidosti ja oikeasti oma visio. Aidosti oma visio meinaa sitä, mikä todella on itselle merkityksellistä ja tärkeää.

Stereotyyppisessä urheilija – valmentaja suhteessa urheilija on nuori ja valmentaja ainakin pari sukupolvea vanhempi. Urheilija saa ympäristöstään paljon vaikutteita, ei vähiten (ehkä) erilaisen arvomaailman omaavalta valmentajaltaan. Urheilun ja kilvoittelun perusidea toisten voittamisesta vaikuttaa nuoreen urheilijaan siinä missä valmentajan ja ympäristön suhtautuminen asioihin ylipäätään. Sitten tulee hetki kun leirin luennolla kerrotaan että nyt on aika asettaa teille tavoitteet.

Ja tämä on se hetki kun pikku-ukko olkapäällä kertoo, että tälläisiä tavotteiden tulee olla. Pitää olla tavoite tulokselle ja tavoite menestymiselle. Ne on niitä kunnon tavotteita (kuten urheilija luulee ympäristön odottavan). Ja tämä on se hetki kun homma menee puihin mikäli tavotteiksi asetetaan sellaiset tavoitteet joiden luullaan edustavan kunnollisia ja oikeita tavotteita, eikä sitä mitä aidosti ja oikeasti itse haluaisi.

Vision aitous itselle on kaikki kaikessa. Vain aidosti itselle merkityksellisen vision avulla saavutetaan tila missä fokus ja energia keskittyy vision tavoitteluun. Tästä tilasta voidaan käyttää tuottavan oppimisen tilan nimeä. Kun visio on tarpeeksi merkityksellinen siirtyy fokus ja energia automaattisesti asioihin jotka auttavat paneutumaan asioihin 24/7 niin että pääset lähemmäs visiota. Kun paneudut asioihin opit. Kun opit asioita jotka vievät sinua lähemmäs visiotasi on oppiminen tuottavaa.

Jos meillä on pelkkä tavoite, niin silloin mennään askel askeleelta juuri kuin lapussa lukee, mutta silloin luova uteliaisuus ja kiinnostus visiota kohti vieviä asioita kohtaan puuttuu. Puuttuu tuottavan oppimisen tila. Näin ollen visio antaa pohjavireen kaikelle tekemiselle.

Jos tästä tekstistä jollekin nuorelle urheilijalle jotain haluaisin jäävän päähän niin se olisi jotain seuraavan tyyppistä. On ihan ok jos on erilaiset tavoitteet kuin muilla, ja ihan ok jos ne ei ole muiden mielestä kunnollisia tavotteita. Kunhan ne omasta mielestä on tavoittelemisen arvoisia asioita. Jos jotain asioita kannattaa tavoitella, niin sellasia joita omasta mielestä ihan aidosti kannattaa tavoitella. Joskus sitä voi vaikka ihan hetken miettiä, että mitäs mää oikeesti tässä haluan.

Kuten sata vuotta sitten rap-artisteilla oli tapana sanoa, Keep it real.

Pikselimössöä

Oli vuosi 1995 kun 9-vuotias Teemu poika laskeutui ensimmäistä kertaa Hakkarin liikuntahallin painonnostosalille. Salin hämyssä vastassa oli Lempääläläisen painonnoston grand old man, Matti Kitunen. Ensimmäisellä kerralla testailtiin liikkuvuuksia ja taidettiin tehdä jotain keskikroppatreeniäkin. Pieni poika hyväksyttiin treeniporukkaan mukaan ja Matista tulikin sitten ensimmäinen valmentajani. Yhteinen harrastaja-valmentajasuhde kestikin sitten kymmenisen vuotta. Luotto Matin osaamiseen oli jatkuvasti (ainakin lähes) 100%. Tuo äijä tietää ja minä kuuntelen, koska näin se menee, oli kantava ajatus. Autoritäärinen valmennussuhde oli laiskalle pojalle hyvä, ei tarvitse itse juuri miettiä ja päätään vaivata että miten ja mitä tehdä kun kaikki kerrotaan. Mitä sitä silloin suotta päätään vaivaamaan.

Oman valmennusuran myötä päätä on saanut sitten vaivata sen mitä ohimot sietää. Mikä sen mukavampaa. Varsinkin kun itse vielä treenaa ja saa itse itsellään kokeilla eri asioita treenien suhteen. Joitain kokeiluita saa vietyä omaan valmennukseen, ja toiset taas hylkää kun huomaa ettei panos-tuottosuhde ole kohdallaan.

Kuten kaikki painonnostoa treenanneet tietävät, tapahtuu noston aikana muutamassa sekunnissa ääretön määrä asioita. Moni vasta-alkaja repii hermojaan kun ei vaan osu nosto kohilleen, vaikka tämä on jo ainakin neljäs treeni kun opetellaan tempaamaan. Minä olen nostanut yli 25 vuotta ja vieläkin revin hermojani tämän suhteen.

Olen verrannut (otetaan nyt esimerkiksi yksi liike) tempauksen opettelua ja sen mieltämistä television resoluutioon. Alkuun meillä on edessä vain yksi pikseli mitä tuijotetaan – Tempaus. Kun aikamme hinkataan toistoja sisään niin resoluutio tarkentuu ja meillä saattaakin olla jo kaksi pikseliä mitä katsotaan. Kellä mitäkin, mutta sanotaan nyt vaikka veto ja allemeno. Nyt kun meillä on kaksi pikseliä voidaan jo keskittyä näiden kahden pikselin yksittäiseen harjoittamiseen. Mikäli mieli on tarpeeksi utelias ja avoin sen suhteen josko tässä voisi olla vielä jotain mitä kehittää niin – POKS – saattaa käydä niin, että kuva taas tarkentuu ja pikseleitä syntyy lisää.

Kun resoluutio tarkentuu voidaan alkaa miettiä, että mitä pikseliä kehittämällä saataisiin koko kuva pelaamaan paremmin. Tämän myötä voidaan keskittyä johonkin tiettyyn pikseliin, etsiä jokin spesifi harjoite tai metodi millä saadaan kuva terävämmäksi. On taito sinänsä löytää oikeat pikselit mihin keskittyä. Mitkä ovat pikseleitä joissa yhdistyy periaate “pienimmällä työllä suurin tulos”?

Tämä pikseliajattelu saattaa siinä mielessä olla armoton, mutta myös vapauttava, että korjatessa jonkun pikselin huomataan että tuossa seuraavassa pikselissä onkin muuton lisää korjattavaa. Työ on loputon. Aina löytyy joku pikseli mitä hieromalla saadaan kuva terävämmäksi.

Jokaisen meidän kuva samasta asiasta saattaa olla ja onkin erilainen. On aina mukava kuulla miten muut ajattelevat saman asian hieman tai kokonaan eri tavalla. Parhaassa tapauksessa tälläisissä tilanteissa saan jonkin uuden pikselin kuvaani tai ainakin tarkennettua jotain pikseliä. Näin yli 25 vuoden painonnostointoilun jälkeen on kiva huomata jonkun juuri aloittaneen nostajan tekevän sellaisen huomion mitä itse ei ole tullut ollenkaan ajatelleeksi.

Painonnoston kantilta ajatellen nostajalle on erittäin hyvä mikäli salilta löytyy valmentaja tai treenikavereita joiden kanssa saa tarkennettua omaa resoluutiota. Se ei kuitenkaan riitä, vaan ensiarvoisen tärkeää nostajalle on pitää omat tuntosarvet ylhäällä ja pyrkiä itse ymmärtämään mitä ja miten. Ei riitä että tekee mitä valmentaja sanoo. Tässä koitetaan terävöittää sinun kuvaasi, ei matkia valmentajan pikselien sekamelskaa. Parhaassa tapauksessa valmentaja voi näyttää selkeän suunnan mihin kannattaa mennä, mutta vain nostaja itse voi aidosti terävöittää resoluutiotaan ja saada pikselimössöstään aikaan mestariteoksen.

Miltäs sun letku näyttää?

Tässä sitä taas kirjotellaan niin kun mistään mitään ymmärtäisi. Se on ollut yksi aikuisiän suurin aivon nyrjäyttäjä, kun on huomannut miten vähän on ihmisiä jotka oikeasti mistään mitään tietää, ja kuinka paljon meitä jotka luulemme jostain jotain tietävämme. Luulohan ei ole tiedon väärti niin kuin kaikki tietää, ja kauhalla koitetaan itseltä vaatia vaikka vaan lusikalla on annettu. “Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.” sano jo vanha Axel Oxenstiernakin (Googlasin tän tähän pätemisen tunnoissani).

Jumalille kiitos ihan kaikkea ei onneksi tarvitse keksiä itse, vaan voi kopioida niiltä jotka mistään mitään tietää, kuten kaikki vähänkään viksut tyhmät ihmiset tekee. Tokkiinsa niin teen minäkin. Jos siirretään tätä painonnoston ja painonnosto- sekä urheiluvalmentamisen yhteyteen, niin ainakin 99% käyttämistäni jutuista olen ihan raakasti kopioinut muilta. Siitä jäljelle jäävästä yhdestäkin prosentista valtaosa on sitten vaan jotain muilta kopioidun soveltamista.

Yksi kopioimistani, toimintaa jollain tasolla ohjaavista ajatuksista, on vertaus puutarhaletkun ja urheilun yhdistämisessä. Kappas kun tätä nostohommaa (ja miksei muutakin urhelijan fysiikkatreeniä) voisi verrata puutarhaletkuun. Tulostavoitteena meillä on saada letkun päästä mahdollisimman paljon tavaraa pihalle. Kuten kaikki meistä ammattikoulun käyneistä hepaleksista tietää, sitä saadaan kun väännetään syöttöä isommalle. Eli kun lisätään voiman ja tehon määrää niin vettä tulee putkesta enemmän ja enemmän. Tahtoo siis sanoa yksinkertaistettuna tuloksen olevan parempi, kuta enemmän voimaa on.

Aivan kuten kaikki saunailloissa aikaansa viettäneet tietää, on jokaisella meistä ihan omanlaisensa letku. Vuosien varrella letkun kylkiin on tullut reikiä, hiertymiä ja repeytymiä, mistä vesi suihkuaa kaarella pois. Vaikka syöttöä kuinka koittaisi vääntää isommalle niin letkun päästä ei vettä tule pihalle juuri sen enempää. Ei ainakaan niin paljon enempää, että panos-tuottosuhde olisi mitenkään järkevä.

Voidaan siis todeta ehjemmässä letkussa olevan reikäistä letkua parempi hyötysuhde. Joitain tälläisiä reikiä letkussa voi olla vaikkapa puutteet teknisessä suorittamisessa, liikelaajuksien rajoitukset tai lihasepätasapaino kuten vaikka heikko keskikroppa. Jonsei ole keskikropassa ruutia niin saattaa nostaminen olla kohta kuin narulla työntämistä, tai kuin jännittäisi jousta vain toisesta päästä. Siis potentiaalia olisi, mutta johonkin se voima vaan hukkuu. Tietysti jos lisätään syöttöä ihan hulluna, niin kyllä sieltä letkun päästä enemmän tulee vettä pihalle. Kuitenkin riski pienen reiän repeämisestä isommaksi kasvaa ja lopulta lekulla saa heittää vesilintua. Toisin päin ajateltuna taas hyväkuntoisen letkun kanssa ei kannata hukata aikaa sen suurempaan hieromiseen, vaan voi tarttua hantuukiin kiinni ja työntää usvaa putkeen.

Letkun kyljissä tulee aina olemaan reikiä. Jotkut reiät vuotaa enempi ja toiset vähempi. Jotain vuotoja voidaan katsoa läpi sormien ja toisien vuotojen tilkkimiseen pitää uhrata energiaa joka treenissä. Lisäksi on hyvä tiedostaa se tärkeä seikka, että minun letkussani on vuotoja joita en edes tiedä olevan olemassa. Jonkin asteinen luova uteliaisuus on siis varmasti hyväksi reikien tilkkimisen yhteydessä jos vaikka edes säkällä löytäisi jonkun vuotavan kohdan.

Alkaa muuten olla taas kirjoitettu yhden torstain kiintiö täyteen letkuista ja rei´istä. Heitän silti ajatuksen ilmaan, että miltä sun letkus näyttää?

Koitetaas taas tätä blogia

Blogin perään tässä tovi sitten kyseltiin ja lupasin vakavasti harkita josko sitä taas alkaisi kirjoitella. Kirjoittaminen on jäänyt varmasti monestakin syystä. Mahtaako tässä olla niinkään paljoa sanottavaa, että se ketään kiinnostaisi, ja sitten jos panen kirjoittaen niin kuitenkin vuoden päästä olen taas itseni kanssa eri mieltä siitä mitä olen kirjoittanut. Että mitä sitä tyhjää.

Toisaalta kun suoltaa omia ajatuksiaan edes jotenkin jäsennellysti paperille on se oman ajattelun ja omien ideoiden kehittämisen kannalta kasvattavaa puuhaa sanovat. Jo ihan siitä syystä tässä voisikin taas alkaa kirjoitella. En siis kirjoita niinkään teille kaikille kolmelle lukijalle kuin omalle itselle. Tämä on varmaan verrattavissa siihen kun laittaa kaksi asiaa osaamatonta opettamaan asiaa toisilleen niin asiaan joutuu paneutumaan ihan koko päällään ja opettaja oppii siinä missä oppilaskin.

Jos painonnostorintamalla on sitten viime näkemän tapahtunut jotain suuria mullistuksia niin ihan ykkösjuttu on ollut kansainvälisen liiton vuosisataisen pääperäaukon monottaminen kilometritehtaan puolelle. Toisin sanoen siis IWF:n presidentille annettiin kenkää niin että soi ja vihelsi. Mikäli jollekin teistä kolmesta lukijasta tapahtumien kulku on epäselvää niin kerrataas hiukan miten hommat on edenneet.

Noin kymmenen vuotta sitten joku vuosi (ei pysty kaikkea muistamaan) Saksan painonnostoliitto valmisti kirjelmän missä se kyseenalaisti 80-luvulta asti IWF:n johdossa olleen Tamas Ajanin tapaa johtaa liittoa. Saksan poika oli mm. tilinpäätöksistä laskeskellut muutaman miljoonan olevan jossain hukassa. Tämä kaikki tapahtui presidentin vaalien alla ja luonnollisesti tällä haluttiin oman leirin Antonio Urso (ITA) kv-liiton peräsimeen. Vaan eipä onnistunut ja Unkarin pisin kääpiö sai jatkaa hommia. Saksalaiset joutuivat muistaakseni vielä esittämään virallisen anteeksipyynnön kun noin törkeästi olivat kaveria syytelleet. Luettuani kyseisen kirjelmän, tämä oli hetki jolloin itse heräsin siihen että joku haiskahtaa. Seuraava hetki itselle oli kun Tamas Ajan pahoitteli IWF:n virallisella nettisivulla yhden kiinalaisen huippunostajan dopingkäryä ja toivoi kaverille kaikkea hyvää sekä pikaista paluuta kisalavoille.

Kelataanpa siitä sitten tämän vuoden tammikuulle kun saksalainen ARD televisiokanava laittoi eetteriin dokumentin nimeltä ”Lord of the lifters”. Tässä dokumentissa paljastettiin monia epäilyttäviä käytäntöjä juurikin IWF:n ja Tamas Ajanin taholta rahaliikenteen sekä dopingsuhmuroinnin suhteen. Väitteet olivat niin vakavia, että vihdoinkin kansainvälisen liiton piti puuttua asiaan ja lopulta sotkua selvittämään palkattiin Richard Mclarenin poppoo selvittämään asiat ihan niinkun oikeesti. Tämä kyseinen Mclaren johti WADA:lle tehtyä selvitystä Venäjän valtiollisesta dopingkusetuksesta, joten ei ihan mikään köykäsen sarjan kaveri kyseessä. Itse olin todella iloisesti yllättynyt, että nyt palkattiin kerrankin kovin kaveri mitä rahalla saa hoitamaan homma.

Sieltähän sitten paljastui kaikenlaista. Jos kiinnostaa lueskella niin AllThingsGym on koonnut avainasiat omille sivuilleen. Nostetaan nyt kuitenkin muutama pointti esiin.
– Rapiat kymmenen miljoonaa on vedetty omaan hihaan. Siis ihan oikeasti kaveri avasi useita tilejä itselleen ja siirsi sinne IWF:n rahoja.
– Ajan palkkasi tilintarkastajat jotka eivät osanneet kunnolla englantia eikä sen puoleen pahemmin laskeakaan.
– Kaiken rahaliikenteen piti kulkea Ajanin kautta.
– Äänestyksissä Ajan maksoi tavalla tai toisella (ainakin osalle) häntä äänestäneille.
– Osa positiivisista dopingtestinäytteistä painettiin villaisella kunhan oli pinkka kunnossa. Esim. Azerit kisasivat kansainvälisissä kisoissa vaikka alla oli käryt ja hyvä kun porukan kusitestit ei syövyttänyt koeputkia puhki.
– Palkkasi vävypojan liittoon hommiin istumaan kohtuu korkealle pallille.
– Ynnä aika paljon muuta kunnon korruptiota.

Ja miksikö tämä on sitten hyvä uutinen?
Koitetaas jäsentää ajatuksia tämän asian kanssa. Isossa kuvassa näyttäisi siltä että viimeiset jonkun kymmenen vuotta lajin ehdottomalla huipulla ovat pärjänneet ne maat jotka ovat olleet hyvää pataa Ajanin kanssa, ja joilla on ollut varaa maksaa tästä hyvästä padasta. Tämä on luonut jotensakin vääristyneen kilpailuasetelman niin, että nämä suhmuramaat ovat suhteellisen isoilta osin saaneet kiittää perstaskussa pullottaneita dollareita menestyksestään. Muut maat ovat tehneet sen minkä ovat voineet.

Kun monissa maissa menestystä painonnoston parissa ei ole tullut kansainvälisiltä kentiltä, niin ei ole lajikaan sitten suosiotaan tai budjettejaan kyseisessä maassa kasvattanut. Laji on siis vahingossa keinotekoisesti pidetty kansainvälisesti pienempänä kuin mitä se olisi ilman, että mitalit olisi keinotekoisesti mennyt suppealle porukalle.

Nyt jos koskaan on lajilla tilaisuus uudistua ja se antaa myös meille suomalaisille mahdollisuuden menestyä kansainvälisillä areenoilla entistä paremmin. Väittäisin olevan huomattavasti mukavampi kilpailla kavereiden kanssa jotka pelaavat edes likimain samoilla säännöillä.

Joku jäärä kuitenkin alkaa itkeä, että huipputulokset alkaa pudota, niin sanonpa vaan että niinhän se varmasti käy. Ja hyvä niin. Vaikka itse olenkin ollut monissa kisoissa taputtamassa silmät soikeina ME-tuloksille, mistä olen voinut olla tuhannen varma että sinkkiämpäri ei tuolla kaverilla kestä, niin kyllä sykähdyttävimpiä kisoja ovat ne joissa tulee tiukkaa kamppailua verissä päin. Vaikka absoluuttinen tulos olisikin tulevaisuuden huipulla pienempi niin aivan varmasti tullaan näkemään paljon tiukempia kamppailuja mitaleista kuin aiemmin. Tullaan myös näkemään mitalisteja uusista maista mikä kasvattaa lajin suosiota kansainvälisesti.

Joidenkin mielestä nämä dopingasiat ovat sellaisia joista ei tulisi puhua. Että menee lajin maine. Minusta näistä voisi puhua enemmänkin. Jo ihan siitäkin syystä että tunnen henkilökohtaisesti muutaman kaverin joilla olisi ollut mitali kaulassa arvokisoissa jos säännöt olisi olleet kaikille samat. Ja nämä kaverit ovat jääneet paitsi siitä arvostuksesta minkä he minusta ovat ansainneet.
Varsinkin siitä saisi puhua miten hyvin meillä Suomessa testaus toimii (minutkin on testattu tänäkin vuonna jo kolmesti, vaikka ihmettelenkin mitä ne tälläistä vanhaa kyntöruunaa enää testaa, mutta onhan se kiva kun joku vierestä katsoo kun pissataan) ja ainakin minun kokemukseni mukaan suomalaisessa urheilussa kasvetaan kulttuuriin jossa vilppiä ei katsota hyvällä. Rehellisyys on hyve myös urheilussa.

Tästä tulikin nyt ihan erilainen blogiteksti kuin mitä alkujaan meinasin, mutta kyllä kai tänne internettiin tyhjää puhetta mahtuu. Jos ensi postaukseen sopisi jotain asiaakin.

Loppuun lainaus tilanteesta sotien jälkeen missä Valpon mies kuulusteli asekätkennästä epäiltyä entistä upseeria.
“Onneksi on vielä olemassa miehiä joiden moraali maksaa markan enemmän kuin mitä vastapuolella on tarjota”